Olen ollut tässä pysähtyneessä turvallisuuden tilassa jonkin aikaa. On turva, on onni, ei tarvi enää hötkyillä. Olen nukkunut yöni hyvin enkä ole saanut migreenikohtauksia muutamaan vuoteen. Ruuan ja syömisten kanssa en ole pelannut siinä merkityksessä kuin aiemmin; olen vain laihduttanut ihan tavallisesti. Olen tasapainossa, olen onnellinen. Olen minä.

Tämä alustuksena alkavalle pohdinnalleni, jota olen käynyt aiheesta "elämä". Minun elämäni. En tänä päivänä koe että haluaisin ottaa takapakkia ja elää sen uudelleen, korjatakseni ja muuttaakseni joitakin tapahtumia. Ei, kyllä minä vakaasti ajattelen että näin sen pitkin mennä, vaikka puhdasta ja kaunista kaikki ei olekaan ollut. Se mitä minun sydämeni on antanut itsestään raottaa, on liittynyt ihmissuhteisiin. Ne ovat melkein se hallitsevin voima ihmisen arjessa - samaan aikaan ihminen niitä tarvitsee hullun lailla vaikka samaan aikaan mikään ei ihmistä niin paljoa voi satuttaa kuin toinen ihminen. Väkivaltainen suhde on hulluinta mitä maailma päällään kantaa, mutta ah, niin yleistä.

Minä elin kokonaisuudessaan hyvän lapsuuden. Opin tuntemaan luonnon kasveja ja lintuja, sain temmeltää metsälammikoissa, minulla oli äiti ja isä. Alkoholia kuului kuvaan, kuten myös suuria tunteita huudoksi muuttuen, mutta turvattouus jota tunsin ei ollut hallitsevaa. Rakastin kotia, minulla oli kavereita, minulla oli eläimiä. Ihan kaikki mitä tarvitsin. Isän kanssa tulleet ongelmat olivat ehkä luonnollisinta mitä itsepäisen miehen ja samanlaisen tyttären välille voi syntyä. Ongelmiahan sen myötä tuli ja rankasti ahdisti, mutta isä oppi sanomaan että rakastaa minua. Suojellahan hän aina halusi, ei satuttaa. Äiti taas on aina ollut ihana äiti, jolle jo teininä osasin ja uskalsin puhua. Kerroin pilvenpolttelut, syömishäiriöt ja ihmissuhdekriisit. Äiti on tänään yksi parhaista ystävistäni. Kaksi veljeäni ovat kaksi niin erilaista, kaksi niin samanlaista ukkoa, rakkaita miehen alkuja. Parasta leikkiseuraa mitä poikamaiseksi kasvanut tyttö voi kaivata.

Kyllä, tuli kriisejä. Tuli teinikapinaa, tuli ongelmia. Mitä se nuori tänä päivänä kokeilee, se sama tarina. Kova kiinnostus kauhuelokuviin vei mennessään.Teininä myös perhe muuttui "vittumaiseksi" ja sydämeni otti vastaan turvaa ja tukea ihmisiltä, jotka sitä suostuivat vain antamaan. Ajauduin uskovaisten luo. Tuli valtava taistelu hyvän ja pahan välillä, jotka muiden sanoin minusta kamppailivat. Heittelivät kuin perunasäkkiä siis. Olin hämmilläni tästä tilanteesta, koska en ihan täysin ymmärtänyt sitä. Piiri, jossa onnettomana pyörin turvaa hakien, antoi ymmärtää että minulla ei ollut enää omaa tahtoa. Paha kuiskutti toista, hyvä repi toiseen suuntaan, minä vain ajelehdin. Edestakaisin. Olin todella tuskainen ja pahoinvoiva tuolloin. Osasin nauraa ja iloita uudella tavalla, koska olin saanut tuntea hyvän. Silti pelkäsin, koska en osannut luottaa kehenkään. Valehtelin paljon isojakin. Mutta olin lopulta aina pärjännyt itse. Ja nyt menin laidasta laitaan, olin ihan pihalla. Olin todella riippuvainen noista uusista ihmisistä, jotka halasivat ja silittivät hiuksia. Aloin tehdä kaikkeni, jotta he pitäisivät minusta vielä huomennakin. Hyvitin, vaikka välillä tein väärin. Ja kun tein väärin, mitä sitten - ne voimathan minua veivät oman tahdottomuuteni alla. Näin ajattelen tänään. Siltikin tänään myös tiedän - he suuttuivat, he pettyivät - ovathan he ihmisiä. He nauroivat minulle ja jutuilleni, kun en osannut päättää, en tiennyt minne ankkurini laskisin - ovathan hekin ihmisiä. He kehittelivät vitsejä verta valuvista käsistäni kun eivät sitten varmaan minua enää oikeasti jaksaneet - ovathan hekin ihmisiä. Tänä päivänä voin sanoa; pohja siltä kunnioitukselta mitä heitä kohtaan tunsin, se murtui kuullessani tästä. Mutta hyvä että heillä oli teinipelle, jolle nauraa.

Tällä hetkellä avoliitossa asuessani koen turvaa ja lämpöä, mahani kihisee perhosista kun ajattelen avokkiani. Rakastaa pyytettä ja antaa anteeksi. Kiitos piiri-pieni-pyörii:n ihmisten, melkein jo menetin tämän miehen. Mutta ehkä se olikin vain karikko, jolle minun piti hänen kanssaan seilata, jotta näemme kestämmekö tulevaisuudessa. Mieskuvani oli ihan hajalla, kun kohtasin hänet. Olin jo valmis seurustelemaan, mutta en tiennyt mitä odottaa. Seurustelun alettua kaikki sujui hienosti. Kunnes panikoin, että olen "väärässä" suhteessa "vääränlaisen" miehen kanssa ja kun kaikki sujui niin ylettömän hyvin, totesin etten halua pudota korkealta; jätin leikin kesken. Elin todella onnettomana sen ajan, jonka jälkeen olin vain kiitollinen, kun tämän karikon jälkeen mies hyväksyikin minut takaisin mukaan peliin. En minä olisi voinut kuvitellakaan niin käyvän, mutta en valita. Olen nöyränä, edelleenkin. Ja jos joskus sanat menevät poikittain, minä lukkiudun samantien. Ikään kuin odotan, että toinen löisi turpaan. Alistun ja olen hiljaa, koska en koe itseäni oikeutetuksi sanomaan mitään. En enää ole pelinappula, en niin tunne, mutta jollain tasolla olen ”alempi”. Toinen vikani sietäköön. Hän sentään osaa pyytää anteeksi…

Mikä romutti mieskuvani? Aika kevytkenkäinen olen ollut miesten suhteen ja pääni moneen pistänyt. Loppujen lopuksi rakastetuksi tuleminen ei ole ollut pääasia, minulle on riittänyt, että se on ”sinne päin”. Olen ollut tilanteissa, joissa olen tietoisesti antanut itseäni hyväksikäyttää ja heitellä miten sattuu. Ja miksi? Koska olen vain halunnut tuntea lämpimän sylin, kuulla pehmeitä sanoja, tulla pidetyksi. Pidetyksi, ei rakastetuksi. Omaa tyhmyyttänihän se oli, etten vaatinut enempää. Ehkä vain lopulta olin niin hajalla, etten enää osannut muuta. Halusin niin kamalasti miellyttää muita. En huomannutkaan, miten nopeasti unohdin itseni. Likaisia kokemuksia menneisyydessä on, rehellisyydestä ei tietoakaan. Miksi joskus ajattelin, että uskovaiset miehet olisivat jotenkin erikoisia, erityisiä, ihmeellisiä? Se mies, joka hylkäsi minut karilla kauan olleen suhteemme jälkeen ensin petettyään minua viikkotolkulla seurakunnan kanssa, sen jälkeen toisen tytön – ei siinä ainakaan ollut mitään erikoista. Kaikki kääntyi minun miinuksekseni. Olin vaikea, kiukkuinen teini joka aina itki. Eihän hän lopulta tehnyt mitään väärää, minä olin se kamala ongelmakimppu. Se mies, joka ”haki itseään” ja halusi käyttää minua työkaluna siihen, fyysisellä tasolla etenimme ihan liian pitkälle ja minä olin jopa ihastunut. Sattuipa niin, että miehellä oli kierroksissa koko työkalupakki samaan aikaan. Tässä miehessä en ole enää nähnyt mitään erityistä. Se mies, joka jätti minut niin kipeästi jojona pompotellen, omien pelkojensa seurauksena kun alkoi jänistää vakavaksi muuttuneesta suhteestamme. Mies joka piinasi minua vuosia eron jälkeen. Silloin huomasin; hän todella on mieleltään kovin kipeä. Tässä miehessä ei sitten ollutkaan mitään ihmeellistä. Ketään en mistään tänä päivänä syytä, eikä mun haavat vuoda verta – ne on ihan hyvin parantuneet -, mua vaan lähinnä huvittaa ja haluan pohtia asioita ääneen. Onneksi kaikki olemme kasvaneet joitakin vuosia ja eläneet elämiämme eteenpäin. Ja tänään, me emme juurikaan kohtaa! Kamalan kova sain aikoinaan kuulla olevani, ongelmallinen, kapinoiva, tuittupää, kiukuttelija, varsinainen pikkumyy. Kun nyt itse katson taaksepäin, näen itseni pelokkaana Viuhtina, jonka oli sitten vain ehkä pakko yrittää pärjätä. Täydellinen Viuhti en tosiaan ollut itsekään enkä yritä näin väittää, mutta kuitenkin.

Jollain lailla olin aikamoinen sätkynukke myös muuten, kuin ihmisten keskuudessa. Tietynlaiset uskovat piirit tuntuivat pitävän minua näyteikkunatavarana. Moni varmaan miettii, kuinka en sitten sanonut ”ei”, lähtenyt menemään, ollut vain suostumatta kaikkeen. Mistä ihmeestä minä silloin mitään tiesin? Ei ollut kohtalotovereita ympärillä. Ajattelin kaiken olevan normaalia ja menin virran mukana (jossa kaikki ympärilläolijat jälkeenpäin ajateltuna taisivat olla vain bändäreitä, joille en merkinnyt enää mitään kun en ollut mitään). Mutta tähteni sammui. Tein työtä josta nautin, mutta minulle sanottiin suoraan, että tarinaani on niin monesti kuultu, että olisi parempi että väistyn pois. Selvä, kuluin loppuun ja olin turha. Väistyin ihmeissäni mutta toisaalta helpottuneena, koska tässä porukassa oli tullut selväksi, ettei tukea tule kun hätä on. Onneksi oli muitakin ihmisiä, jotka eivät vain vaatineet leuan pystyssä pitoa vaan sallivat myös sen ihmisyyden. Surullista eroa oli tehdä, koska niin moni rakas ihminen jäi aidan toiselle puolelle. Seuraavaksi olinkin jo sen verran isossa liikkeessä, että siellä palvelu antoi paljon mutta samalla repi minut niin hajalle, että vaihdoin hetkeksi paikkakuntaa. Parantelin haavojani terveessä ympäristössä terveiden ihmisten parissa ja tuota aikaa muistan niin lämmöllä! Aloin elää uudelleen. Suhteeni uskoviin ei vain koskaan parantunut.

Homo homini lupus. Aika ilkeää tekstiä. Tarkoitukseni ei ollut mustamaalata uskovaisia , vaikka taisi sellaiseksi tämä nyt mennä. Yleistää en silti todellakaan tahdo. Muuta kuin sen, että ihminen on ihminen, oli elämänkatsomus sitten mikä tahansa. Joka tapauksessa tässä maailmassa on vaikeaa löytää ihmisiä, jotka ei satuta. Näitä kultakimpaleita minulla on kourallinen. Ja näiden kimpaleiden on siedettävä se, että saatan olla joskus vähän vajavainen. Maailman parasta oli tosin vastaanottaa yhden ison kimpaleen sanat: ”Sä kuulostat pelottavan tasapainoiselta”. Siltä minusta nyt tuntuukin. Aikuiselta ei, viisaalta tai oppineelta ei välttämättä, mutta tasapainoiselta kyllä. Ja terveeltä.

Jumala ei ole minua koskaan satuttanut. Olen iskostanut lapsesta pitäen päähäni sen, että asioita tapahtuu Jumalan näin salliessa, mutta ihminen tekee päätöksen. Jumala on minulle Isä joka ei tee minulle tieten tahtoen pahaa. Edelleen sydämessäni on Isälle paikka ja se siellä pysyy. Joillekin läheisilleni tämä Isä on elävämpi, minulle ehkä jollain lailla sitten ”vähemmän”, mutta on Hän siellä. Olen se arka Viuhti ja päivittäin tunnen olevani sylissä. En tiedä mitä muut minulta vaatisivat, mitä minun pitäisi lopulta olla ja kuinka elää. Pääasia on se, että on niitä jotka rakastavat minua tänään ilman vilppiä, hyväksyvät minut minuna, vaikka muuta ympärilläni eivät omanaan pitäisikään. Kiitos, että olette.

Lapsi sanoi mua bussissa lehmäksi, kun mulla oli päässä mun pirupipo.

Ostin ihanan prätkärotsin eurolla.

Perjantaina juhlitaan isolla kaveriporukalla; Anssi = insinööri, Lilli = 25 :D

Puhdistuskuuri ei enää pieretä.

Ikävöin kunnon talvea... Olen suomalainen.

...ai niin; nyt saa ruveta oikeasti pakkaamaan.

Paskanmarjat. Ensin tuli vastaan saman rapun Suomen rescue, joka oli jo ensimmäiselle koiralleni hyvä kaveri ja nyt sitten vielä Peppi-kakaralle. Olihan siinä pakko vaihtaa kuulumisia. Istuttiin Anssin kanssa lauantaina iltaa ja mä yksinkertaisesti putosin - nukuin iltayhdeksästä aamuyhdeksään ihan kevyesti, lisäksi mun olo oli tukkoinen ja kamala. Mun normilämpö on niin alhainen, että mulla on "kuumetta" jo ennen, kuin mittari näyttää 37. Silloin se huiteli 36,6:ssa. Siinä vaan naapurin rouvan kanssa jutellessa tuli semmoinen olo, että virus taitaa olla iskemässä. (Se itse veti jo kolmatta antibioottikuuriaan.) Katsellaan.

Käveltiin sitten etiäpäin pururadalle päin ja vastassa näkyi taas olevan koira. Ja mies. Tutunoloisia, ehkä joskus nähtykin. Ajattelin että annan Pepin haistaa ja sitten kävellään jo eteenpäin, muuten menee pelkäksi seisoskeluksi. Ei siitä mitään tullut. En tiedä miksi mun piti jäädä kuuntelemaan miehen jaaritteluja, kun olisin vaan voinut jatkaa matkaani ja sanoa, että "On kiire." No.

Ensin mies kehui Pepin maasta taivaisiin ja voivotteli Espanjan tilannetta - tiesi kaikenlaista kun kaveri kuulemma asui siellä. Sitten mies kuitenkin naljaili minulle, miksi olen hankkinut koiran sieltä kun Suomessakin kärsitään. (Se sama vanha, normaali laulu mitä olen kuullut 28.12.05 asti, niin kauan kuin olen ollut koiranomistaja. Kyllä kyllä, seuraava koira tulee varmasti olemaan rescue mutta perkele mä etsin sen Suomesta.) Sen jälkeen haukuttiin espanjalaiset, virolaiset ja venäläiset.

Katsoin kännykästäni kelloa, jolloin mies totesi mun varmaan joutuvan mielisairaalaan, jos joutuisin eroon kännykästäni.  En ihan tajunnut mitä hän ajoi takaa. Sitten hän kertoi matkapuhelimen olevan naiselle kätevä, kun voi lenkin aikana soitella läpi kaikki miehet mitä kierroksissa on ja hoitaa ihmissuhteita. Totesin, että mulle kännykkä lenkillä on lähinnä radio ja ei mun tartte ku yhdelle miehelle soitella. Yritin myös sanoa, että lähden jatkamaan, koska pitää tänään töihinkin mennä. "Nokian tehtaalle vai?", kysyi mies.

Vastasin, että mun työni on lähempänä sitä mielisairaalaa, alkoholisteja pyörii kuvioissa. Sen jälkeen mies haukkui paikallisen katkaisuaseman, että hän ei tunne ainoatakaan, joka olisi ollut päivää kauemmin selvinpäin sieltä kuntoutuksesta päästyään. Aika hassua, minä kun tunnen kovin monta. Mies alkoi myös ehdotella, kuinka voisin alkaa häntä hoitamaan ja olisin siinä varmaan taitava ja näpsäkkä. Siinä vaiheessa lähdin menemään juuri mitään sanomatta ja varmistin että pääsen karkuu  jostain polulta, jos se ukko lähtee perään. Sen puhetyyli oli oikeastaan koko ajan ollut sellainen mielistelevä ja imelä. Että mua oksetti. Ihan ku mut ois raiskattu henkisesti.

Viime yönä tähän aikaan pyrytti lunta aikalailla. "Pyrytti?" Pah, viima oli kauhea ja lumi tuli vaakatasossa... Näkyvyys ikkunasta ulos oli kolmisen metriä ja ikkunat veti ihan hurjaan tahtiin jäähän. Mä täällä töissä sitten tsekkailin kelloa ja mietin, että jos sähköt menee, kuinka kauan mun koneen akku kestää. (On se ihanaa kun on rauhallisia öitä, mutta välillä se vaan vaatii itselle tekemistä aika tavalla.) Ei mulla sitten kotiinlähtiessä ollut yhtään hauskaa. Hyvä kun ehdin juuri ja juuri palvelutalon edestä ajavaan bussiin, tuntui ettei askeleet kantaneet minnekään siinä hangessa. Pyhäaamuna ei lumen auraajat tulleet ollenkaan niin aikaisin meidän pihoja siistimään, kuin esim. lauantaiaamuna. Kun pääsin kotikulmille, parhaimmillaan lunta oli kinostunut polveen asti kerrostaloviidakkoon. Olin aika näky kun pääsin kotiin, heti taas lähteäkseni Peppi-neidin kanssa uudelleen liikenteeseen. Se pieni espanjatar nauttii lumesta ja viimasta, juoksee kuin heikkopäinen ja iloitsee. Se oli lenkin jälkeen huipputyytyväinen, vaikka näyttikin silloin Pieni Merenneito-elokuvan Ursula-noidalta...

Kello on puoli kahdeksan. Kymmeneen vasta menen töihin. Kymmenestä kuuteen. Jeah. No joo, mä lähden lenkille.

Viime syksystä lähtien olen seurannut poikansa menettäneen äidin tuskaa ja kuullut uskomattomia asioita elämän julmuudesta. Ihmisten pahuudesta ja suunnattomasta tyhmyydestä. Kolme mielipuolta ja yksi idiootti. Koko tapahtumien ketju, jossa ei ole järjen häivää ja jonka toivoisi olevan vain kohtaus jostain elokuvasta. Mutta kun se on todellisuutta. Se tosiaan tapahtui, se tapahtui täällä ja lähellä. Eikä sitä voi enää muuttaa.

Äidin tuska, raivo, viha. Väsymys. Olen saanut olla hänelle olemassa tämän kaiken hulluuden keskellä. Ja olen vastakin, koska olemme kasvaneet läheisiksi. En pysty ymmärtämään, tokkopa hänkään, mutta olemassa, sitä voi olla. Tätä miettiessä, lumisessa metsässä kävellessä, tulee ristiriitainen ja korni olo, kun kuulokkeet korvilla soittavat radiosta (yhtä tämän hetken suosikeistani) rokkia... ;

"Just open your eyes and see that life is beautiful. Will you swear on your life that no one will cry at  my funeral..."

Musta kynttilä palaa hyllyn kulmalla. Se on palanut loppuun jo monen monta kertaa.