Nyt pääsin tähän. Pääsin tähän, kun en enää saa itsestäni irti kuin muutamia ajatuksia ja kyyneleet, jotka nyt valuu pitkin poskia. Kaikki se raivo, turhautuneisuus ja puhdas viha mitä olen tänään tuntenut, kului juuri tunnin tapporeippaalla kävelylenkillä ja puolen tunnin käsipainotreenillä. Ja nyt mä en enää pysty paljoon. En vielä hetkeen edes juomaan, saatika syömään.

Viime syksystä lähtien olen seurannut poikansa menettäneen äidin tuskaa ja kuullut uskomattomia asioita elämän julmuudesta. Ihmisten pahuudesta ja suunnattomasta tyhmyydestä. Kolme mielipuolta ja yksi idiootti. Koko tapahtumien ketju, jossa ei ole järjen häivää ja jonka toivoisi olevan vain kohtaus jostain elokuvasta. Mutta kun se on todellisuutta. Se tosiaan tapahtui, se tapahtui täällä ja lähellä. Eikä sitä voi enää muuttaa.

Äidin tuska, raivo, viha. Väsymys. Olen saanut olla hänelle olemassa tämän kaiken hulluuden keskellä. Ja olen vastakin, koska olemme kasvaneet läheisiksi. En pysty ymmärtämään, tokkopa hänkään, mutta olemassa, sitä voi olla. Tätä miettiessä, lumisessa metsässä kävellessä, tulee ristiriitainen ja korni olo, kun kuulokkeet korvilla soittavat radiosta (yhtä tämän hetken suosikeistani) rokkia... ;

"Just open your eyes and see that life is beautiful. Will you swear on your life that no one will cry at  my funeral..."

Musta kynttilä palaa hyllyn kulmalla. Se on palanut loppuun jo monen monta kertaa.