Niimpä niin. Moni kaveri hihkuu, kuinka voi taas vetää kaljaa maksan täydeltä ja vähän ylikin, kun se meni se tipaton tammikuu. Kukaan kavereistani ei tunnu aliarvioivan itseään, kun kenenkään en ole ainakan kuullut ryhtyneen tipattomalle näin helmikuussa - se kun on niin pirun lyhyt kuukausi. Mä en ymmärrä, mikä on tipattoman idea, keskivertokuluttajalla Suomessa joka paukauttaa oluet naamaan kerran, pari kuussa. Tipaton palvelee varmaan tarkoitustaan sellaisella, jolla on kova tarve kitata joka ikinen viikonloppu. Tosin onko sillä sitten mitään väliä, jos kerran vuodessa, yhden kuukauden, vetelee ilman ja muuten kasvattaa keskivartaloa ihan tappotahtiin? Ei silti, onhan AA-kerhoissakin mukana ihmisiä, jotka vetävät sen kolme paukkua ja kokevat sen olevan juuri heille ihan liikaa. Kukin tyylillään. Kai sitä sitten voi tipatonta viettää, vaikken minä sitä ymmärrä ;)

Viime yönä tähän aikaan pyrytti lunta aikalailla. "Pyrytti?" Pah, viima oli kauhea ja lumi tuli vaakatasossa... Näkyvyys ikkunasta ulos oli kolmisen metriä ja ikkunat veti ihan hurjaan tahtiin jäähän. Mä täällä töissä sitten tsekkailin kelloa ja mietin, että jos sähköt menee, kuinka kauan mun koneen akku kestää. (On se ihanaa kun on rauhallisia öitä, mutta välillä se vaan vaatii itselle tekemistä aika tavalla.) Ei mulla sitten kotiinlähtiessä ollut yhtään hauskaa. Hyvä kun ehdin juuri ja juuri palvelutalon edestä ajavaan bussiin, tuntui ettei askeleet kantaneet minnekään siinä hangessa. Pyhäaamuna ei lumen auraajat tulleet ollenkaan niin aikaisin meidän pihoja siistimään, kuin esim. lauantaiaamuna. Kun pääsin kotikulmille, parhaimmillaan lunta oli kinostunut polveen asti kerrostaloviidakkoon. Olin aika näky kun pääsin kotiin, heti taas lähteäkseni Peppi-neidin kanssa uudelleen liikenteeseen. Se pieni espanjatar nauttii lumesta ja viimasta, juoksee kuin heikkopäinen ja iloitsee. Se oli lenkin jälkeen huipputyytyväinen, vaikka näyttikin silloin Pieni Merenneito-elokuvan Ursula-noidalta...